Marraskuisia kuulumisia

Moi! Tällä kertaa mulla ei oo mitään erityisen hienoja seikkailuja tarinoitavana, nyt on lähinnä vaan elelty arkea täällä.

Mainitsemani arki on myös iso osa vaihto-vuotta: kuten elämä itsessään, ei vaihtovuosikaan oo pelkkää juhlaa ja iloa ja riemua ja seikkailuja koko ajan. Välillä vaan painetaan päivästä toiseen ja podetaan kaamosmasennusta. Aurinko on usein ehtinyt jo laskea kun kotiin olen päässyt ja kun päivät on sen verran uuvuttavia niin usein vaan olen tietoisesti tekemättä mitään. Eikä oo syyllinen olo. Mä saan myös levätä.

host-perheen kissa lepää mun kaa

Vaihtovuosi on iso pala purtavaksi. Sitä en ajatellut ennen kuin tänne tulin. Ajattelin jostain syystä aina että se itse lähteminen, lentokoneeseen astuminen ja ensiaskeleiden ottaminen uudella maaperällä olisi niitä asioita jotka olis kaikista vaikeimpia ja tunteikkaimpia ja vaikka mitä vielä. Olin väärässä. Se lähteminen oli vaan tosi pieni alkupala, tai ranskalaisittain 'amuse bouche', siitä mikä mua oikein odotti.

Oon semmonen "kaikki valmiiksi kerralla" -ihminen. Aina jos päätän aloittaa jonkun projektin, josta innostun (tai projektin jonka koulu mut pakottaa aloittamaan) tykkään mä tehä kaiken semmosessa isossa työryppäässä. Yhtenä iltana valvoa kolmeen ja saada kaiken alusta loppuun valmiiksi. Harvoin jaan toteutusta ja maalien saavuttamista tasaisesti pidemmälle aikajaksolle. Tää ei ehkä oo se tervein tapa, mutta toimii mulla. Ongelma vaan on se että "kaikki valmiiksi kerralla" -luonteeni takia nään mä vaihtovuodenkin urakkana. Urakkana, jonka mieluusti saisin valmiiksi kerralla. Kokisin kaikki vaikeudet yhessä illassa, jottei niitä tulis enää myöhemmin. Itkisin kodin perään vuorokauden ettei sitä tarvis tehä enää myöhemmin. Stressaisin, pelkäisin, jännittäisin, hermostuisin, turhautuisin ja harmistuisin kaikki kerralla ettei niitä tarvis tehä myöhemmin. Tää vaan ei oo mahdollista. Ja se on yks asia jota tajutessa oon viettänyt paljon aikaa. 

Tää vuosi ei oo testi, tää vuosi ei oo lomamatka, tää vuosi ei oo urakka. Tää on elämää. Mä vaan elän täällä vuoden. Mä muutin tänne asumaan vuodeksi. Tää on nyt vuoden ajan mun koti. Kun sen ajattelee näin, on mahdollisuus että se myös tuntuu siltä. Jos ajattelee että mä oon täällä jollakin leirillä ja kohta mennään kotiin, niin eihän tietenkään sopeudu ja tunne oloa kodikkaaksi.

Mä vietän paljon aikaa vaan mun ajatusten kanssa. Pohdin ja analysoin tosi paljon sitä mitä mä tunnen ja mistä se johtuu ja miten mä voin ite omalla toiminnallani muuttaa asian, niinku toi urakka-juttukin. Tätä en oo tehny ennen. Voin sanoo, että näiden viimeisen melkein 3 kuukauden aikana oon ollut yksinäisempi kuin aiemmin. Se ei oo välttämättä huono asia, se ei tarkoita että mä olisin syrjäytynyt tai että mun elämä olisi kurjaa. Mä vietän kyllä paljon aikaa ihmisten kanssa, mutta en oo aiemmin viettänyt näin paljoa aikaa myös vaan itseni  kanssa. Ja se tekee mulle hyvää. Suomessa mun arkipäivät on tosi täynnä, niin juoksen aina vaan paikasta paikkaan, mutta täällä on jutut toisin. Niin kliseiseltä kun se kuulostaa, oon tän mun Ranska-oleskelun alun aikan oppinut tuntemaan itseäni paremmin. Se on musta aika siistiä.

Tää para-aikaa kuluva kolmas kuukausi on osannut olla vähän rankka. Innostuneisuus uudesta ja tuntemattomasta on vaihtunut ei niin innostuneeksi, kaverit ei vielä niin super-läheisiä, koti-ikävä ja näiden päälle pieniä vastoinkäymisiä, jotka täällä tuntuu kymmenen kertaa pahemmilta kuin Suomessa. Näiden läpi ollaan rämmitty lähinnä jouluradion voimin. Toimii. Mä tiedän että tää menee ohi. Siinä missä huonot hetket tuntuu kymmenen kertaa pahemmilta, tuntuu ihanat hetket kymmenen kertaa ihanammalta.

Tänä viikonloppuna oltiin semmosessa Rotaryn piirikonferenssissa jossa oli PALJON porukkaa. Yks nainen siellä, joka oli ollut myös mun viimeisimmässä eventissä, jossa pidin semmosen minipuheen, tuli nykäisemään mua hihasta. Varmisti, että olin se suomalaistyttö joka puhu viimeisimmässä eventissä. Hän kehu mun ranskankielen osaamisen ihan maasta taivaisiin. Hän oli ollut kuulemma erittäin vaikuttunut siitä kuinka olin osannut laittaa myös huumoria mun puheeseen, koska se on todellakin merkki siitä että hallitsee sen kielen. Mulla tuli tästä niin hyvä mieli että tuntui että se kumosi kaiken negatiivisen mun elämästä jollain taianomaisella keijukaispölyllä.

mun petinurkka

Marraskuu on jo yli puolenvälin, mikä tarkottaa että nyt ne jouluradionupit saa häpeilemättä laittaa kaakkoon. Adventtikalenterit esille ja kuusi hankkimaan koska kohta on JOULU JOULU JOULU. Mä tykkään joulusta aika semi tosi paljon. Joillekin voi ollla vähän turhan aikainen mutta siitä huolimatta lähetän ranskalaista jouluiloa kaikille. 

<3: Reeta

p.s. Nää kaikki kuvat on mun ottamia ;) (ylpee)